THE HOLLYWOOD BLUE FLAMES "DEEP IN AMERICA" Source: Blues News - Finland Date: 10/2010 Writer: Jari Kolari

Californialainen Delta Groove Productions on noin 30 yhtyeen, muusikon ja esiintyjänsä voimin tehnyt vahvaa työtä musiikkibisneksessä. Yhtiö on ehtinyt tuottaa jo monta historiallisestikin merkittävää levyä, joista tämä tupla on parhaimpia näyttöjä.

Kun nuori Michael Mann sai 13-vuotiaana pistoksen sinisävelistä, hänen perheensä päätti alkaa kuljettaa nuorta kitaristia Los Angelesin South Centralin alueen klubeihin. Niissä nuorukainen tapasi ”kaikki” alan merkkihenkilöt ja pääsi myös usein soittamaan heidän kanssaan. Shakey Jake Harris, Freddie King, Magic Sam, Buddy Guy ja Junior Wells ottivat nuorukaisen siipiensä suojaan, eräänlaiseen oppisopimuskoulutukseen. Bluesveljesten Buddy ja Junior kerrotaan myös antaneen pojalle lempinimen, jona hänet nykyään tunnemme: Hollywood Fats – Larger Than Life!

Kun puhutaan bluesharpisteista, -laulajista ja -pianisteista, ei voida ohittaa nimiä Little Walter, Muddy Waters ja Otis Spann. Kitaristina vastaavaan ryhmään liitän itse ehdottomasti loistavan, monipuolisen ja tyylitietoisen Michael ”Hollywood Fats” Mann.

Vuonna 1973 Fats sai mahdollisuuden liittyä aikansa suurimpaan mahdolliseen bluesyhtyeeseen, Muddy Waters Blues Bandiin. Al Blake kuuli Fatsia kerran Freddie Kingin keikan takahuoneessa ja oli täpinöissään kuulemastaan. Blake pyysi Fatsia tulemaan hänen ja Fred Kaplanin kanssa soittamaan aina kun ei olisi Muddyn kanssa kiertueella. Muutaman kuukauden päästä Fats päätti liittyä kokopäiväisesti kaverusten mukaan – ja niin Hollywood Fats Band oli saanut alkunsa, kun sitä hiukan täydennettiin Rod Piazzan yhtyeen jäsenillä, rumpali Richard Innesillä ja basisti Jerry Smithillä (jonka tosin kohta Larry Taylor korvasi). Hollywood Fats Band saavutti pian Kalifornian bluespiireissä kulttistatuksen, samoin kuin sen ainoa samanniminen lp (PRB-7008), josta tuli myös eräs modernin West Coast -bluesin tärkeimmistä virstanpylväistä.

Fatsille elämän tarkoitus oli soittaa BLUESIA ja sillä hän myös täytti elämänsä! Oli kyseessä sitten akustinen yksinpuhelu tai vaikka raivokas moderni kitarablues niin Fatsin soitossa yhdistyi ”passion, fire, smoothness and tone, Tone, TONE”! Juuri tuo tone oli se asia, johon itse ensimmäiseksi muistan kiinnittäneeni huomiota Hollywood Fatsia kuullessani. Vastaavaan törmää enää hyvin, hyvin harvoin.

T-Bone Walker oli eräs suurimmista Hollywood Fatsin innoittajista, mutta hänen suoria vaikutteita ei kuulla tämän levyn kappaleissa. Sen sijaan T-Bonen kautta muovautunut tyyli ‘West Coast Swing Blues’ oli aina esillä Hollywood Fats Bandin tekemisissä – samoin myös Hollywood Blues Flamesin. Fatsin mantteliperijöinä yhtyeessä ovat soittaneet mm. Junior Watson, Kid Ramos, Alex Schultz sekä nuorempaa polvea edustavat Rick Holmstrom, Rusty Zinn ja todellinen suurlupaus, ”new gun on stage”, Kirk Fletcher. Heistä Watson on mukana viidellä ja Fletcher neljällä kappaleella, lopuilla esiintyy Al Blake ja Fred Kaplan joko yksin tai kaksin. Molemmat cd:eet ovat niin kovaa kamaa, että jätän Blue Flamesin eli ykkösosuuden vähemmälle tarkastelulle. Sitäpaitsi heidäthän te KAIKKI jo näitte Rauma Bluesissa heinäkuussa! Mainitaan nyt sentään muutama asia: Helposti unohtuu, kuinka hyvä ja tyylikäs harpisti Al Blake on. ”Rambler & A Rollin’ Stone” kuitenkin palauttaa heti kaikki muistot siitä mieleen. Kappale on myös Junior Watsonin näytöstä siitä, miksi hän on eräs blueskitaristien blueskitaristeja. ”Bad Boy Blues” on Little Walter Bandiä kahdella kitaralla Eddie Taylorin hengessä eli juuri sitä, mistä yhtye voimansa saa – 50-luvun Chicagobluesia. Jimmy McCracklinin ”I Don’t Care” on Blakein, Kaplanin ja Innesin esitys ja täytyy ihmetellä, miten tukevan soitannan he saavat triona aikaan. Watson tuolla ylempänä kepitti jo näyttöjään – ”Rocky Mountain Bluesilla” on sitten Kirk Fletcherin vuoro ihmetyttää kuuntelijaa, tietysti koko bändin loistaessa mukana. Ykkösen päättävä ”He’s A Blues Man” on kuin Jimmy Rogersin yhtyeen soittoa suoraan 50-luvulta, ja kuten jo totesin, levy on – läpeensä sinistä.

CD:n kakkososalle on koottu kappaleita kolmelta eri live-esiintymiseltä vuosilta 1979 ja 1980. Nauhat löytyivät sattumalta, kun Larry Taylor oli kerran tyhjentämässä autotalliaan turhista pahviaskeista ja roskista Yhtye oli juuri saanut ulos sen ainoan levynsä ja oli mitä parhaimmassa iskussa keikoillaan – ja tunnelman aistii kyllä helposti kotisohvalle asti.

Kun ”She’s Dynamite” lähtee liikkeelle niin kiljahduksista päätellen paikalle saapuneet kuulijat tiesivät heti tulleensa kuuntelemaan Kalifornian parasta bluesia... Hidas ”Blue And Lonesome” edustaa Muddy/Walter/Spann -osastoa, Fatsin tyytyessä vain taustoimaan toisia. Fats ei soita yhtään kappaletta ”note for note, frame by frame” vaan hienovaraisesti ”sinne päin”, tyylilleen uskollisesti. ”Hideaway” on tästä yksi esimerkki. Levy on täynnä Hollywood Fatsin loistokkuutta, mutta etenkin ”Kansas City” saa aina ja yhä uudestaan ihoni kananlihalle. Fats aloittaa minuutin jälkeen ja lento jatkuu 6 minuutin pylväälle asti, lähinnä Kaplanin ja Innesin tukiessa kuuluvammin. ”Half Steppin’” lienee ollut yhtyeen introkappale Muddyn ”Chicken Shackin” tapaan, sillä sen aikana Fats esittelee soittajat, lirutellen nopeatempoisia päristelyjä aina väliin. Turhaan ei yhtyeen nimeksi aikanaan tullut Hollywood Fats Band, sillä kyllä Al Blake – itsekin loistava bluesikko, musiikin tuntija ja tutkija, harpisti, laulaja, kitaristi ja säveltäjä – tiesi jo silloin Freddie Kingin takahuoneessa, millaisen timantin oli tavannut. ”Read About My Baby” ja bluesin Koh-i-Noor säihkyy kaikessa loistossaan. ”Nit Wit” lienee suomeksi ‘Savuavat Sormet’, sillä ainakin siltä kuulostaa, kun Fats antaa keppinsä palaa. Parrishin 40-luvulla säveltämä ”Blues After Hours” on Blaken sentimentaalisen laulun lisäksi sekä pianistin että kitaristin kappale. Kaplanin soitto tuo mieleeni Lloyd Glennin, Fats nyt on Fats, joka rauhallisen kehittelyn jälkeen saa kitarankielet jälleen sädehtimään.

Levyn neljällä viimeisellä kappaleella, ”Jumpin’ With Duncan”, ”Lonesome”, ”Shake Your Boogie” ja ”Baby, Let’s Play House”, vaihtuu rumpaliksi Al Duncan, joka kuului Chicagon raskaaseen sarjaan Fred Belown, Francis Clayn, S.P. Learyn, Sammy Layn ja Odie Paynen kanssa. Duncan oli Chess/Checker- ja VeeJay-yhtiöiden sessiorumpali sekä toimi mm. chicagolaisen Regal-teatterin vakiorumpalina 11 vuoden ajan. ”Jumpin’ With Duncan” on 10-minuuttinen jump-numero, jossa sooloja löytyy sekä Fatsille, Kaplanille, Taylorille että Duncanille. Kappaleissa ”Lonesome” ja ”Shake Your Boogie” yhtye rullaa ja rollaa, Fatsin jakaessa lumoavia säveliä lumoavasta kitarastaan.

Valitettavasti Michael ”Hollywood Fats” Mann itse ei ole enää keskuudessamme toteamassa, miten hienosti ja tyylikkäästi Hollywood Blue Flames jatkaa heidän yhdessä yli 30 vuotta sitten aloittamaansa matkaa. Tämä levy jos mikä on parasta kunnioitusta niin miehelle itselleen kuin Hollywood Fats Bandille – ja ne sävelet soikoon taivaita myöten.

Päätetään juttu Al Blaken sanoin: “All of my life, I’ve been a music man. I play my guitar, I do the best I can”.