Blues News 2 (08/2008)

"Konsertti Kukko Areena"

By Jari Kolari/ Harri Haka

Mannish Boys on eittämättä millä mittarilla tahansa mitaten eräs nykypäivän merkittävimpiä blues-yhtyeitä. Meille tarjottiin ilo nähdä ja kuulla kyseinen ryhmä tämän vuoden Rauma Bluesin pääkonsertissa ja ylistyssanoista ei meinannut tulla loppua, kun alkuun päästiin.

Kuten Chortkoff haastattelutilaisuudessa mainitsi, ei heillä koskaan ole valmista soittolistaa vaan esitys elää lavalla tilanteen mukaan ja seuraava kappale samoin. Asia, jonka saimme itse kukin todeta sitten illan konsertissa ja se toimi loistavasti. Randy toimi lavalla yhtyeen esittelijänä ja eräänlaisena mc:nä jakaen luontevan huomaamattomasti vuorotellen soolovuoroja soittajille lauluosuuksien välillä tuoden jokaisen muusikon vuorollaan hyvin esille.

Mannish Boysien osalta kiinnitin huomiota jälleen kerran siihen helppouteen, keveyteen ja mahtavaan rutiiniin, jolla esitykset vietiin läpi. Samoin yhtyeestä huokuva iloisuus soittamiseen ja lavalla olemiseen oli niin luontaista, että sen nautinnollisuuden kuuntelija aisti helposti katsomoon asti. Itse seurasin täysin epäjärjestyksessä vuorotellen sikin sokin kutakin soittajaa, koittaen nähdä, kuulla ja havainnoida mitä ja miten ”hän” juuri jotain siinä kappaleessa tekee. Vaikka olenkin harppu- ja kitarafani niin taustat ovat minulle joka yhtyeessä tosi tärkeitä ja seuraan niitä lähes yhtä paljon kuin sooloesiintyjiä. Mannish Boys antaa siihen erinomaisen mahdollisuuden sillä heillä on taustamuusikot parhaasta päästä, Ronnie James Weber ja Richard Innes, joita jokaisen kannattaa myös sillä silmällä katsella. Soolopuolelta saimme konsertissa paljon kuultava ja ihailtavaa niin kitaristeilta Ramos, Fletcher, harpisteilta Chortkoff ja Dyeriltakin yhden kappaleen edestä sekä tietysti laulajilta harpistien ohella Jones ja Tasby.

Konsertti alkoi hitaalla instrumentaalilla, Kid Ramosin ollessa pääosassa. Seuraava Slim Harpomainen ralli sai jo festarikansan jalan vipattamaan mukavasti ja entisestään vauhtia steppikenkiin toi Fletcherin roolittama Lucille. Vaikkei yhtyeellä varsinaista soittolistaa olekaan, kuten Randy aikaisemmin oli maininnut niin kokonaisuus viedään läpi vokalistien ryhmittelyllä, kunkin esittäessä vuorollaan oman settinsä. Raumalla järjestys oli Dyer, Jones, Tasby, johon poikkeusta toi Randyn lauluosuudet sopiviin väleihin samoin kuin hänen esiintyminen yhtyeen harpistina joko sooloajana tai filleissä. Kitaristit  Kirk Fletcher ja Kid Ramos saivat kiitettävästi sooloja myös alkurypistyksen jälkeenkin siellä täällä kappaleiden välissä ja muutamaan otteeseen täysin keskenään, jota leikillisesti voisi kutsua ”headhunters”, kun soittivat toisiaan ”suohon”. Molemmat kitaristit ovat, kuten olettaa sopiikin, aivan maailman huippua ja toivat sen kaikille hyvin kuultavaksi moneenkin kertaan ja monen eri tyylin muodossa. Todellista nautintoa saatiin parissa lähes kymmenen minuutin sinistä säihkyvässä soolossa kummaltakin virtuoosilta Kid ja Kirk.

Yhtyeessä vanhimmasta päästä soittovuosissa mitaten on vaikuttanut harpisti Johnny Dyer mutta oli pitkään epäselvää tulisiko hän Raumalle ja varmuus saatiin oikeastaan vasta kun tapasimme Mr. Dyerin haastattelutilaisuudessa. Yhtä epävarmaa oli, kuulisimmeko hänen soittavan harppua ja Walterin upeassa Everything’s Gonna Be Alright toiveemme toteutui. Vaikka soitosta ymmärrettävästi puuttui entisajan loistokkuus niin laulusta karsimaa kyllä edelleen löytyi Muddyn Mannish Boy ja Howlin' Wolf kappaleiden myötä.

Mannish Boysin uusin jäsen Bobby Jones oli itselleni uusi mutta erittäin mielenkiintoinen tuttavuus eikä vähiten sen takia, että asui ja vaikutti Chicagossa 50-60 luvulla ja tunsi tietysti kaikki sen ajan suurmiehet alkaen Muddy, Walters, Wolf. Positiivista yllätystä liittyi myös Jonesin esitykseen ja lauluääneen, jossa oli mukavasti samassa paketissa ripaus soulia, r&b:tä ja paljon bluesia gospelilla höystettynä. Kappaleillaan These Kind Of Blues, Dead Letter, Mary Jane ja Turn On Your Lovelight Bobby osoitti myös selvästi, kuinka hyvin hallitsi koko paketin.

Yhtyeen pääsolistina voitaneen varmaan pitää Finis Tasbya, joka Raumalla esittämänsä seitsemän kappaleen aikana toi hyvin kuultaville miksi näin on. Tasbyn tumma ja vuosien koulima ääni on kuin omiaan yhtyeen esittämään musiikkiin ja Albert Kingin lämpimän tunnelmaisessa As The Years Go Passing By se on parhaimmillaan. Tätä nautintoa ja kyseistä kappalettakin saanemme melkoisen varmasti kuulla myös tulevassa BN:n 40v juhla-gaalassa Gloriassa syyskuun puolella.